Wapaus, Weljeys ja Wihreä ruoho.

Onpa taas ollut kouluratsastuspainotteinen viikonloppu takana! Pääsin jo lauantaina aamulla seuraamaan eversti Carden privaattivalmennuksia, ja illalla istuimme ihanalla dinnerillä keskustellen, kuinkas muuten, hevosista (ja vähän tallikoiristakin!) Sunnuntaina oli vuorossa yleisöklinikka, ja yleisöä hemmoteltiin paitsi mahtavalla säällä ja upeilla ratsukoiden suorituksilla, myös kuohuviinillä (tai minun tapauksessa pommacilla) ja valaisevilla huomioilla ratsastuksesta. Valaistuneena, valistuneena ja intoa puhkuen matkasin klinikan jälkeen tallille treenaamaan (melkein yhtä hienoja) kuvioita ja viimeistelemään Willin säätöjä maanantain Minin tuntia varten. Tai siis tämä oli suunnitelma...

Koska tallitie on routakuoppien tasoituslanausten jäljiltä taas melkoista kivipeltoa (mistä ihmeestä niitä kiviä aina vaan nousee niin valtavat määrät pintaan?), ollaan me nyt muutamana päivänä suoritettu alkukävelyt laitumella. Aita on yhdestä kohtaa avattu, joten siellä pääsee kulkemaan oikein mukavan lenkin ison metsäsaarekkeen ympäri. Lenkin alussa joudutaan nouseman pätkä metsäpolkua pitkin ja sitten laskeutumaan takaisin alas laitumelle. Willi oppi kerrasta mitä on luvassa, joten se on hyvin innokas ja reipas kun käännytään metsään. Valitettavasti metsäpohjainen jyrkkä rinne on tallautunut vähän puuroiseksi, joten ison ja ryysivän hevosen kanssa sen laskeutuminen on melkoista taiteilua. Willi otti laskeutumisen lopun sen verran isolla loikalla, että riimunnarusta loppui mitta kesken, ja mulla oli vaihtoehdot tempautua puskaan hevosen perässä tai päästää irti. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Ei siinä mitään, Willi jolkotti muutaman askeleen eteenpäin, painoi nenän maahan ja alkoi syödä orastavaa laidunruohoa. Tässä kohtaa tarina olisi voinut jatkua normaaalin päiväjärjestyksen mukaan (hevonen kiinni, ja lenkki jatkuu yhtä matkaa), ellei herra murphy olisi lakeineen astunut mukaan.

Tietenkään en ollut osannut ennakoida tilannetta ja kieputtanut ohjia leukahihnan alle turvaan (tosin puolustukseksi täytyy sanoa, että pidän ohjat vapaina kaulalla siitä syystä, että me teemme metsälenkilläkin usein pieniä pätkiä maasta työskentelyä, jolloin tarvitsen ohjia, ja niiden kieputtelu ja avaaminen edestakaisin on kovin aikaavievää. Seliseli.) Tietenkin ohjat lensivät Willin kaulan yli maahan, kun hevonen kiskaisi nenän kohti tuoretta ruohoa. Tietenkin Willi astui ohjien päälle, ihan kuolaimen viereen. Tietenkin se ehti liikahtaa ja nostaa pään ylös, juuri kun olin ehtinyt sen luokse ja yritin varovasti irrottaa ohjia kuolainrenkaasta. Tietenkin siinä vaiheessa mun ah niin kauniit ja sirot pyöröommellut suitset sanoivat "naps", kun poskihihnojen kiinnitysremmit antoivat periksi. Great...

No tilannehan ei sinällään ollut (vielä!) kovin paha. Kuolaimet tippuivat maahan, mutta olihan hevosen päässä yhä niska- ja turpahihnat, eli käytännössä riimu. Naru kiinni turpahihnan läpi ja mars takaisin talliin vaihtamaan varasuitset päähän. Olisin toki voinut jatkaa lenkkiä eteenpäin turpahihnasta taluttaen tasaista laidunta ja tallitietä pitkin. Sen sijaan neroudessani päätin kääntyä takaisin lyhintä, mutta haasteellista reittiä pitkin, eli edesä oli sama kohtalokas off-road osuus metsän kautta tielle. Jos en suitsien kanssa saanut Williä jarruteltua rinteessä, niin minkälaiset mahikset luulette mulla olleen pelkän turparemmin kanssa?! Sama valtava loikka, tällä kertaa ylämäkeen, ja hevonen irti. Sen sijaan, että Willi olisi lähtenyt kohti tallia saatika pysähtynyt, se päättikin kääntyä metsäpolkua pitkin toiseen suuntaan, ja kipusi hyvin ketterän näköisesti rinnettä ylös kohti tallin takana nousevia kallioita. O-ou! Naru roikkui hetken aikaa mukana, kunnes kuului uusi naps, ja turpahihnan niskaosa meni poikki. Löysin hevosen lopulta rinteen yläpäästä (polku oli tässä vaiheessa jo hävinnyt, joten aika risukossa oltiin), mutta hallintalaitteet alkoivat olla vähissä. Kieputin riimunnarun niskan takaa ja turvan ympäri jonkinlaiseksi naruriimuksi, mutta edessä oli pitkä ja jyrkähkö laskeutuminen huonoa polkua pitkin, eikä minulla kunnon narua josta saisi vähän lisämittaa käteen. Vähän matkaa päästiin jotenkuten yhtä matkaa alas, mutta lopulta totesin että molempien kannalta turvallisempaa lienee päästää hevonen laskeutumaan itse alas, ettei olla molemmat nurin. Ohjasin Willin oikeaan suuntaan ja annoin sen itse huolehtia itsestään. Voitte arvata, minkä vaihtoehdon se valitsi seuraavista: laskeutui alas ja a) jäi odottelemaan omistajaa napsien suuhun metsän antimia, b) jatkoi matkaa omin päin tallin pihaan (jonne oli matkaa ehkä sata metriä tietä pitkin!) vai c) paineli takaisin laitumelle. No tottakai.

Tässä vaiheessa tarinaa suitsista ehjinä poskihihnat, leukahihna ja otsahihna. Niskahihna ja turpahihna kelvottomia.

Tässä vaiheessa alkoi itku ja nauru kilpailla siitä kumpi nousee pintaan. Hevonen siis kirmaa (ja siis tällä kertaa se ei todellakaan pysähtynyt heti ruoholle päästyään!) ympäri laidunta, sillä on päässä vain hutera naruviritys ja edelleen vaihtoehdot on joko pitkä, mutta tasainen patikointi tai se perhanan mäkinen metsäpätkä. Joku järjen hiven sai tässä vaiheessa äänensä kuuluviin, ja marssin nöyränä ilman hevosta talliin hakemaan asiamukaisempia varusteita, kunnon riimua ja liinaa. Ainoa lohdutukseni oli, että hevonen on jokseenkin turvassa aitojen sisällä (suljettu alue lukuunottamatta kahta kulkureittiä) ja että tallilla ei ollut muita todistamassa mun tohelointia. Paremmin varustettuna palattuani rikospaikalle lähestyin rauhassa laiduntavaa hevosta, mutta sepä päätti, että tää reissu ei olekaan vielä ohi. Willi ei antanut kiinni! Vaikka mulla oli porkkanaa kädessä! Ja siis Willi ei ikinä ole tehnyt vastaavia ohareita, sehän tulee maneesissa kutsusta luokse, ja muutenkin porkkanapolettien perässä heittää vaikka voltin kierteellä jos pyydetään! Pääsin sen luokse sen verran, että irrotin (big mistake!) naruviritelmän, mutta juuri kun olin pukemassa sille oikeaa riimua päähän, otti se taas ritolat. Tätä kissa- ja hiirileikkiä jatkettiin yhä pidemmälle laitumelle (olenhan maininnut, että meillä on aika hulppean kokoiset laitumet hevosilla?) Pääsin pari kertaa jo kosketusetäisyydelle, mutta en saanut riimua pujotettua päähän. Lopulta Willi pysähtyi sen verran maukkaan ruohomättään kohdalle, että ehdin paikalle ja sain ujutettua narun sen kaulan ympärille. Hetken se  tuntui vieläkin harkitsevan pakoa, mutta ehdin työntää porkkanaa sen nenän eteen ja sain vihdoin riimun sen päähän. (Sekunnin sadasosan ajan ehdin harkita jo napakkaa komentamistakin tässä vaiheessa, mutta se olisi todennäköisesti vain vauhdittanut pakoa, joten turvauduin pelkurimaisesti lahjontaan.) Henkeä pidätellen ja kädet jännityksestä melkein täristen sain vielä liinan lukon kiinni riimuun ennen kuin Willi ehti kaivata menetettyä vapauttaan. Sanomattakin on selvää, että valitsin vihdoin sen järkevän ja tasaisemman paluureitin, joka tosin tässä vaiheessa ei ollut enää edes pidempi vaihtoehto.

Wapaus! Wihreää ruohoa! Tässä vaiheessa Willin päässä ei ollut enää edes riimunnaruviritelmää. Tämän enempää en karkureissusta hoksannut ottaa kuvia, oli kiire pyydystää vapauden makuun päässyttä eläintä. Ja tämä oli jokseenkin se matka, jonka etäisyydelle Willi mut päästi ennen kuin se siirtyi uusille apajille.

Ellei seuraavana päivänä olisi ollut Minin tuntia, olisin varmaan lyönyt hanskat tiskiin järkevän ratsastuksen suhteen, mutta nyt oli pakko tehdä nopea pit stop tallissa, pukea kakkossuitset päähän ja suunnata maneesiin. Se oli (tietenkin!) täynnä esteitä kisojen jäljiltä, muoviankkoineen ja uusine erikoisesteineen, mutta päätin että se nyt ei tässä katastroofissa enää tunnu missään. Koitetaan luovia esteiden välissä. Karsinassa suitsia vaihtaessa Willi oli jo nostellut vasenta etusta, mutta ajattelin että se vaan kuopi ja kiukutteli kun sen karkureissu vihreän ruohon perään oli keskeytetty. Maneesissa se edelleen tarjosi minulle vasenta etustaan, ja hetken ajattekin jo, että onko se kuitenkin satuttanut jalkansa ryteikössä. Lähempi tarkastelu osoitti, että syynä oli onneksi vain suojan sisään mennyt oksanpätkä. Vastoin ennakko-odotuksia Willi oli lopulta harvinaisen kiva ratsastaa, ja tein nopeasti peruskuviot käynnissä; suoristukset, avot, puolipiruetit ja sulut. Kun kaikki toimi, tulin alas ja pyysin vielä maasta käsin suorana käyntiä, avoa ja sulun alkeita (jonka Willi on vihdoin keksinyt, hurraa!) Kokeiltiin vähän raviakin, mutta muuten totesin että turha sen pidempään hieroa juttuja. Katsellaan sitten huomenna miten hyvin, huonosti tai hyvin huonosti sain Willin avuille.

Pojo-parankin elämä on tällä hetkellä täynnä sen mielestä kohtuuttomia rajoitteita. Tallin omalla nuorella nartulla on juoksuaika, joten pariskunta on eristetty toisistaan. Hajut tietenkin kertovat Pojolle mikä on tilanne, joten reppana on lemmestä ihan sekaisin, ja kotonakin ramppaa ulos ja sisään jatkuvasti. Illalla juuri ennen kotiinlähtöä tallilla päästin Pojon vapaaaksi, kun sen nuorikko oli mennyt jo sisälle, ja lemmenkipeän koiran liehittelyn kohteeksi joutui varmaan maailman kärsivällisin tallikissa (joka on leikattu uros!) Pojoa ei siis ainakaan voi ennakkoluuloiseksi kutsua, poikien välistä rakkautta yli lajirajojen! Pojo liehitteli, kierteli ja nuoli kissan pään ihan läpimäräksi, kunnes kissaparka lopulta päätti että nyt riittää, ja poistui paikalta.

Poikien välistä ystävyyttä, Pojon puolelta läheisempää kun kissan puolelta. Maailman kärsivällisin tää meidän tallikissa!

Että sellanen oli meidän viikonloppu, entäs teillä?